Elokuvateatterin valkokankaan tulee päästää läpi sen takana olevista kaiuttimista tuleva ääni. Täysin tiivis kangas ei sovellu tähän hommaan, koska se eläisi helposti kaiuttimien ääniaaltojen tahdissa ja häiritsisi korkeiden äänien toistoa tuntuvasti. Tämän takia elokuvateattereissa käytössä olevassa valkokangasmateriaalissa on reikiä, joista ääni pääsee hyvin kankaan läpi. Mikroperforoidussa valkokankaassa on noin 300 000 reikää neliöämetrillä. Näistä reiistä ääni pääsee hyvin läpi, mutta ne huonontavat kankaan heijastavuuttaa noin 25 prosenttia täysin tiiviiseen kankaaseen verrattuna.
Elokuvaäänentoiston historia lyhyesti:
Lisätietoja löytyy osoitteesta http://www.sdds.com/whatis/8channel/chrono.html, mihin edellä ollut historiikkikin perustuu.
Elokuvafilmillä voi nykypäivänä olla useampiakin kuin yhtä ääniformaattia. Perinteinen analogine optinen ääni sijaitsee kuvan vasemmassa reunasssa kuva-osan sekä filmin reityksen välissä. Dolby Digital ääni on talletettu digitaalimuodossa filmille filmin reikien väliin. SDDS-ääni on talletettu filmille kumpaankin reunaan reikien ulkopuoliselle alueelle. DTS-ääntä käytettäessä filmi sisältää vain ulkoista äänilähdettä ohjaavan aikakoodin, joka sijaitsee normaalin nalogisen äänen ja kuvan välissä ohuena raitana. Kuva eri äänisignaalien sijaintipaikoista löytyy osoitteesta http://www.thx.com/theatres/sound_digital.html.
Perinteinen elokuvafilmin optinen ääniraita on talletteuna filmin reunaan kuvan viereen. Niitä on kaksi rinnakkain, vasen ja oikea kanava. Tämä optinen ääniraita muistuttaa silmin katsottuna "sydänkäyrää". Optisilla raidoilla on normaali stereoääni. Ääni on filmillä 24 ruutua kuvaa edellä koska äänen lukija on projektorissa kuvaportin jälkeen (joissain filmeissä voi olla myös 15 ruudun päässä).
Jos elokuvafilmi ei ole kovin vanha, niin sen ääniraita on suurella todennäköisyydellä Doly A- tai SR-koodattu. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että kahdelle raidalle on ympätty 4 kanavaa (vasen, keski, oikea, tehoste) jotka erotellaan toisistaan Dolbyn dekooderilla (vastaa va kuin Dolby Surround). Dekooderi hoitaa myös A- tai SR-tyyppisen kohinanpoiston.
Optiselta raidalta ei kuitenkaan saa kovin moneen esitykseen virheetöntä ääntä, koska kun filmi kiertää muutamassa teatterissa siihen tulee likaa joka kuuluu äänessä. Käytännössä kaikissa filmeissä olla tämä optinen ääniraita siksi, että ne olisivat yhteensopivia myös sellaisissa teattereissa joissa ei ole digitaalilaitteistoa.
Joissain filmiformaateissa (70 mm filmit) käytetään filmin reunassa magneettista ääniraitaa.
Dolby Digital on Dolby laboratorion keittämän digtiaalinen monikanavaäänisysteemi, josta yleensä käytetään 5.1 kanavaista versiota (3 eteen, 2 taakse ja subwoofer).
Dolby Digitalin data sijaitsee filmin reikien väleissä, mistä se luetaan optisesti.
DTS on Sonyn kehittämä digitaalinen 5.1 kanavainen surroundäänisysteemi. DTS-äänessä on 3 etukanavaa, 2 takanavaa ja subwooferkanava.
DTS-ääni on esitetään teatterissa erillisiltä DTS-levyiltä, jotka toimitetaan filmikelojen ohessa. Itse filmin laidassa optisten ääniraitojen ja kuvan välissä kulkee aikakoodiraita (muistuttaa morsekoodia), jota luetaan projektoriin kytketyllä optisella lukijalla samaan tapaan kuin optinen "valoäänikin" (lukija voi olla kuitenkin erillinen, jälkeenpäin asennettu). Tämä aikakoodi sitten tahdistaa CD:ltä tulevan äänen siten että se on kuvan kanssa synkassa.
Joskus saattaa DTS-ääni pudota filmikelan (projektorin) vaihdon yhteydessä hetkeksi pois ja ääni tulee optiselta raidalta Dolby stereona - teattereissa on toki myös Dolby Surround dekooderi joka lähtee mukaan automaattisesti jos DTS ei toimi. Eron huomaa helposti jos se tapahtuu ja sen osaa ennakoida ja kuunnella (filmikelan vaihdon aikanahan on aina enemmän roskaa ja naarmua kuvassa).
SDDS-ääni on Sonyn kehittämä digitaalinen elokuvien monikanavaäänisysteemi. Siillä on mahdollista saada aikaan hyvälaatuinen 5.1 tai 7.1 -kanavainen elokuvaäänentoisto.
SDDS-raidat ovat filmin molemmissa ulkoreunoissa reijityksen ulkopuolella. Toinen on toisen backuppi, ne on viivästetty hiukan toisistaan. Vasta kun molempien luku epäonnistuu, kytketään Dolby Stereo valoääni päälle.
Lisätietoja aiheesta löytyy osoitteesta http://www.sdds.com/.
Solby Digital, DTS ja SDDS voidaan lisätä myös vanhaan elokuvaprojektoriin, sillä kaikkia luetaan optisesti. Tarvitaan vain pieni lisäluuppi filmille jossakin kohdassa. Sijanti ei ole tarkka, sillä järjestelmissä on viivesäätö, jolla huulisynkka siirretään kohdalleen.
Finnkinolla on tällä hetkellä (1999 alussa) vain yksi teatteri (Bristol), joka kykenee SDDS äänentoistoon ja sielläkin vain 5.1 kanavaisena. Toinen syy siihen miksi SDDS kopioita ei näytetä Suomessa on niiden mieletln hinta:
70 mm filmille on mahdollista tallettaa 6 analogista ääniraitaa. Perinteisesti 70 mm:n filmin tyypillinen kanavajako on viisi eteen ja yksi taakse tai kolme eteen ja yksi taakse, riippuen filmistä ja teatterista.
Uusissa 70 mm filmille kopioiduissa elokuvissa voidaan käyttää myös nykyisille digitaalisista surroundsysteemeistä tuttua kanavajakoa 3 eteen ja 2 taakse.
Alla taulukko erilaisista filmiformaateita (peräisin Tekniikan Maailmasta 3/99 sivulta 113):
Järjestelmä Käytössä Kuvasuhteet Tekniikka Cinemarama ei 3:1,2.77:1,2.75:1,2.59:1 kuvataan kolmella kameralla Cinemascope ei 2.66:1,2.55:1,2.35:1 CinemaScope-linssi Vistavision kyllä 1.96:1,1.85:1,1.66:1 kamera kyljellään Todd-AO ei 2.35:1,2.20:1 70 mm filmi rajattu 65 mm kokoon IMAX kyllä 2.35:1 70 mm filmi, jättikankaalle Technirama ei vaihtelevat kamera kyljellää, erikoislinssi Ultra Panavision 70 ei 2.76:1 70 mm filmi rajattu 65 mm kokoon Panavision kyllä 2.35:1,1.85:1 suosituin järjetelmä nykyään Super 35 kyllä 2.35:1 rajattu kokoonsa Pan and Scan kyllä 1.33:1 rajattu television kuvasuhteeseen
Kuvat eri formaattien kuvion muosta löytyy osoitteesta http://www.spaceports.com/~apexdvd/aspect.html.
70mm systeemiä suosittiin elokuvaformaattina 1970-luvuilla. 65mm negatiiville on kuvattu parisataa elokuvaa. Tähän lukemaan kaikki SuperPanavision, UltraPanavision, Todd-AO, Dimension-150, IMAX, ym. tekniikoilla kuvatut filkat, joissa on käytetty 65mm negatiivia. Suurin osa noista 200 on epäilemättä IMAX-leffoja.
Vaikka moni elokuva kuvattiin 65mm:lle, ei niistä koskaan tehty kuin muutama 70mm esityskopio isoimpia saleja varten. 65mm negasta tehtyjen 35mm printtien kuvanlaatu oli kuitenkin niin hyvä, että tavallisia teattereja ei kannattanut varustaa 70mm kalustolla.
Nykyään tämän filmaustavan käyttö on vähäistä, koska se on hyvin kallis. Varsinkin kun elokuvasta on käytännössä pakko tehdä myös 35mm versio, koska valtaosassa maailman teattereita ei 70mm kopioita voi näyttää. Lisäksi 35mm filmien laatu on parantunut huomattavasti 70mm filmien kulta-ajoista, eikä esimerkiksi rakeisuus ole enää syy kuvata isommalle negatiiville.
70mm blow-up kopioita tehdään nykyään lähinnä isoimpia saleja ja varsinkin drive-in -teattereita varten, sillä 35mm projektorin valovoima ei yksinkertaisesti riitä valaisemaan em. paikkojen valtavia kankaita.
Asiasta kiinnostuneiden kannattaa käydä tutustumassa American WideScreen Museumin webbisivuihin osoitteessa http://www.simplecom.net/widefilm/.
70 mm:n filmiä taidettin pystyä esittämään Helsingissä Bristolin lisäksi vain edesmenneessö Savoyssa sekä Maxim 1:ssä.
Kannattaa sitten katsoa ensi-iltansa ulkomailla, jos mielii nähdä 70 mm version, sillä Suomeen ei 70mm printtejä ainakaan Finnkino enää tuo (ja sama on kuulemma Sandrewsin kanta). Filmin laatu on kuulemma kehittynyt niin paljon, että kuvanlaatu ei enää häviä ainakaan 70mm blow-up versioille. Super 70mm tekstitys on lisäksi niin törkeän kallista, että ei kannata Suomeen niitä tuoda.
Leffoista luonnollisesti tehdään aina myös 35mm versiot, koska valtaosassa maailman elokuvateattereita ei pysty esittämään 70mm printtejä.
70 elokuvaformaatti on kuvanlaadultaan perinteistä 35 mm filmiä parempi johtuen suuremman filmikoon tarjoamasta paremmasta resoluutiosta. 70 mm filmikopio pystyy tarjoamaan analogisen 6-kanavaisen äänentoiston, joten ennen digitaaliääniaikaa se oli ainut formaatti, jolla saatii ainaan todellinen monikanavatoisto. 70 mm äänentoisto perustuu filmin reunassa olevaan 6-raitaiseen magneettiääneen, jossa käyteetään Dolby NR-kodinanvaimennusta. Valtava filmin tarjoama nauhanopeus pystyy tarjoamaan todella korkealaatuisen äänentoiston, jos kopio on kunnossa.
70 mm formaatti on häviämässä, koska hinnan takia oli tehtävä kompromissi, valoääni/digitaalikopio kun maksaa murto-osan monikanavaiselle analogisella magneettiäänellä varustetusta 70 mm:n kopiosta.
Koska elokuvien lopullinen esitysmedia tänäpäivänä on kuitenkin 35 mm filmi, ei jotain 3000x1500 -resoluutiota kummempaa tarvita, jotta filmin rakeet peittävät digitaaliartifaktit. Efektituotanto ja jälkikäsittelyhän on elokuvissakin ollut digitaalista jo iät ja ajat, etkä sinä niitäkään pikseleitä kankaalla näe.
Digitaalikuvaa filmille tulostettessa käytetään tyypillisesti tarkkuutta 4000 pystyjuovana 35mm negatiiville. Eli niin tiheästi ettei se ole selkeästi nähtävänä filmin rakeisuuden vuoksi. Menetelmä on samantapainen kuin filmiskannerien teknologia, jossa parhaimmillaan skannataan 2000 juovaa/tuuma.